Ollakseni rehellinen - elämä on ollut aika mieletöntä vuoristorataa viime aikoina. Viimeisen vuoden aikana. Ehkä sitä ennenkin, mutta vuoden aikana asiat on saaneet nimiä, on tullut diagnooseja joiden olemassaolosta en oo ollut tietoinen.
Hämmentävää.
Oon kelannu paljon elämän merkitystä, omaa merkitystäni elämässä ja sitä, onko mikään tän kaiken vaivan arvoista? Onko tulevaisuudessa jokin konkreettinen hetki, jolloin tajuan, että tätä varten mä oon itkenyt ja taistellut, voinut huonosti, kaatunut ja aina noussut ylös luovuttamatta?
Sitähän ei voi koskaan tietää ja lässynlää.
Mut mä en olekaan koskaan ollut kovin rationaalinen, tiedäthän.
Mieleni on sellainen, että hyvänä hetkenä kaikkialla on toivoa ja rakkautta, nälänhätä ja pakolaisongelma selvitettävissä ja pienen ihmisen vaikutusvalta asioihin suuri.
Sit suurimman osan ajasta valitettavasti pelkään, kannan maailmantuskaa sisälläni, voin huonosti ja tulevaisuus on pelkkä musta, repaleinen möykky jota kohti laahustan vähän väkinäisesti. Tietämättä miksi. Osaamatta sääntöjä, osaamatta elää niinkuin ihmisen kuuluu. Osaamatta nauttia niistä hyvistä hetkistä.
Eniten tässä maailmassa mä pelkään ihan vain itseäni. Sitä, että ajan pois mulle rakkaat ihmiset, satutan jotain, satutan itseäni, teen virheitä, en ole täydellinen. Järkevää?
Tietenkään ei ole järkevää, mutta mulle se on tavallista. Joka päivä mietin, miksi tein näin. Miksi mä toimin, kuten toimin? Miksi mä ylisuoritan, uuvun ja petyn? Miksi ei ole olemassa mitään harmaata aluetta, on vain kaksi suuntaa - äärimmäiset suunnat.
Täydellinen onnellisuus ja fiilistely, kaikkivoipuus ja jumalainen tunne siitä, et mä pärjään vaik mitä kävis. Siitä sit täysillä, pää edellä pohjaan. Vastakohtaan. Minä en suoriudu edes leivän voitelusta tarpeeksi hyvin. Kävelen liian hitaasti. Ostan epäterveellistä ruokaa. Oon liian humalassa vaik ei pitäny juoda.
Menetän kontrollin, mut teen sen tarkoituksella. Enkä siedä sitä tunnetta, et mulla ei ole valtaa kaikkeen. Mulla ei ole voimaa tehdä asioita riittävän hyvin ja siksi inhoan itseäni.
Käytän liikaa rahaa etsiessäni nautintoa, täytettä sille armottomalle tyhjyyden tunteelle joka mussa on kaiketi aina ollut. Kun pysähdyn, oon epätoivoinen. Ajatuksia täynnä, mut ei kuitenkaan mitään. Keskellä ihmisiä, mut niin yksin.
Ja tässä kaikessa ahdistaa eniten se seikka, etten voi koskaan tietää huomisen fiiliksistä, en voi kontrolloida tätä - ainakaan vielä.
Johonkin pisteeseen mä olen tän armoilla, mut eihän se voi loputtomiin jatkua?
